Sota-ajan kokeneitten sitkeydestä ja nykypäivästä
Suomen herätessä elämään sotien jälkeisten raskaitten rakennusvuosien jälkeen järjestöjen naiset tuskin miettivät teoreettista vanhuskäsitystä alkaessaan parantamaan vanhusten asuinoloja. Vanhukset asuivat usein omaistensa nurkissa ja kunnalliskotiin joutuminen oli ”kohtalon uhriksi joutumista”. Rahapulasta huolimatta oululaisilla naisilla oli tarve toimia konkreettisesti vanhusten hyvän elämän puolesta.
Sosiokulttuurinen vanhuskäsitys korostaa vanhenemisen ja vanhuuden historiallista, kulttuurista ja yhteiskunnallista puolta. Se on jokaiselle ainutkertainen elämänvaihe, joka kuuluu elämänkulkuun ja jonka myötä voi tapahtua kasvua ja kehitystä. Simo Koskinen kuvaa (2006) elämänkulkuamme historiallisten tapahtumien, henkilökohtaisten ratkaisujen ja mahdollisuuksien sekä aikaisemman elämän kokemusten vaikutusten välisenä vuorovaikutuksena. Suomen historian vaiheet ovat yhdessä muovanneet polkumme sellaisiksi kuin ne ovat. Elämänkerrallisesta näkökulmasta katsottuna naiset tekivät siis sen mitä pitikin.
Alkuvaikeuksien jälkeen Mäntykotikin on elänyt ajassa mukana ja yrittänyt osaltaan vastata sen haasteisiin. Nyt pian 70 vuotta yhdistyksen perustamisen jälkeen toiminta on vaiheittain monipuolistunut ja kehittynyt. Mäntykodissa asukkaat voivat asua elämänsä loppuun asti, lyhytaikaispaikat ovat käytössä. Koskenkoti, Oulun ensimmäisen päiväkoti dementiasairaille toimi 30 vuotta. Kotihoito toimi vuodesta 1988 vuoteen 2015, lopetettiin, mutta aloittanut toimintansa uudelleen. Kuntohoitaja aloitti vuonna jo 1988, Mäntykodin kuntosali ja fysioterapiapalvelut ovat yhtäjaksoisesti palvelleet laajaa ikäihmisten joukkoa kodeissa ja laitoksissa kymmeniä vuosia. Yhdistyksellä on kohderyhmilleen tarkoitettuja vuokra-asuntoja. Vapaaehtoistoiminta, jonka pohjalle yhdistystoiminta perustui aikanaan, on jatkunut ja sitä on myös kehitetty aktiivisesti yli 30 vuotta. Ajankohtaista kehittämishaastetta tuo valtakunnallinen sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus (Sote).
Alan vaatimukset ovat tehneet yhdistyksen toiminnasta hyvinkin erilaista verrattuna 60-luvun yksityisen, hyväkuntoisten vanhusten vanhainkodin toimintaan. Tiloja on peruskorjattu ja toimintaa kehitetty monien projektien avulla, kuten nyt päättymässä olevassa Kotiväki-hankkeessa, jossa ikäihmisten kaltoinkohtelua on tehty näkyvämmäksi. Tiivis yhteistyö Oulun kaupungin, Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto ry:n sekä Raha-automaattiyhdistyksen kanssa on ollut ratkaiseva edellytys toiminnan kehittämiselle. Arvokkaina yhteistyökumppaneina toimivat nykyisin Sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuskeskus (STEA), Oulun ensi- ja turvakoti ry sekä Lomakoti Onnela ry.
Yhdistyksen toiminnassa naiset ovat olleet aktiivisia toimijoita alusta lähtien, mutta kiitos kuuluu osoittaa myös heidän puolisoilleen ja perheilleen, jotka tukivat ja kannustivat aikanaan aktiivisia naisia toimimaan hyvän vanhuuden puolesta. Viime vuosikymmeninä miesten rooli yhdistyksessä on noussut tärkeäksi hallituksessa, peruskorjaus- ja kunnostustustöissä sekä ”aina töihin valmiina” vapaaehtoisina.
Toivottavasti Suomessa tarvitaan tulevaisuudessakin ilman voitontavoittelua toimivaa järjestöväkeä tekemässä työtä hyvän vanhuuden puolesta yhdessä hyvinvointialueiden kanssa.
